Ei omena kauas puusta putoa + Julian matkaseikkailu

Viikko sitten tein postauksen, jossa oli Julian koottuja sanontoja, jotka saavat nauruhermot koetuksille. Kerroin, että Julian kanssa ei huvittavia juttuja ole koskaan puuttunut. Noh, ehkäpä se on jostain perittyä, että suu (ja jalat) käyvät ennen aivoja, sillä eilen oli taas Nolojen tilanteiden nainen, eli minä, vauhdissa. Pakko jakaa teidänkin kanssa kyseinen tilanne, sillä ilothan on tehty jaettaviksi. Vaikka toisaalta, joku vähän järkevämpi ihminen olisi nyt ehkä ihan hiljaa, sillä tämä ei nosta minua vuoden järkevimmän ihmisen palkintopallille. Khih!

Kuvan kanat liittyvät tilanteeseen epäsuorasti

Olimme siis lähdössä shoppailemaan HerraMiehen kanssa ja huomasin, että auto pysähtyi meidän kohdalla tuossa tiellä ja ajattelin, että kanat on nyt painuneet pois tontilta ja tönöttää siellä tiellä (olin hetkeä aiemmin nähnyt ne siinnä kohdin tontin reunaa). Nooh, äkkiä ulos autosta huutelemaan KOVAA, että Marttaa, Lottaaaa, tänne tänne tänne... Ja kipitin tielle päin, luonnollisesti kokoajan huutaen... Ja kun pääsin lähelle, niin huomasin, että naapuri (kyseinen autoilija) vaan jutteli jonkun kävelijän kanssa ja on siksi pysähtynyt. Kanoja ei ollut mailla halmeilla. Nauratti taas itteäni ihan kamalasti, että voi luoja, millainen kylähullu olen :D Luulen, että kyseisillä naapureillakin saattoi olla hauskaa. Viimeistään siinnä vaiheessa, kun yritin selittää, miksi huudan kuin mikäkin höperö. Khih. Nooh, äkkiä tilanteesta pois ja täys repeäminen autossa! 

Olen useammin kuin kerran kuullut, että olemme Julian kanssa kuin kaksi marjaa. Molemmat olemme melko sähäköitä, eikä noloilta tilanteilta voi välttyä. Ei se mitään, eipähän koskaan ole elämä tylsää! Ei meillä, eikä meidän ympärillä olevilla henkilöillä.

Lupasin eilen kertoa myös Julian seikkailuista, kun hän oli tulossa pois Jyväskylästä. Julia oli siis viikon näkövammaisten lasten Onerva-koulussa ja kulki matkat taksilla ja linja-autolla. Melkoisen jännät paikat! Meno-matkalla oli lippu hukassa (oikeasti ei ollut hukassa, mutta Julia ei vaan muistanut, että hänellä on lippu), eikä linja-autokuski ollut muistanut sanoa Julialle, että pitää jäädä pois kyydistä. Siitä ei onneksi seurannut mitään hämminkiä, kun Julia itse oli ollut tarkkana ja vastassakin oli asiansa hoitava mies. 

Perjantaina Julia sitten matkasi kotiin. Ensin Jyväskylästä linja-autolla Lahteen ja siitä taksilla kotiin. Sehän ei mennytkään enää ihan niinkuin piti. Viestittelin Julian kanssa jo etukäteen, että kohta jää pois linja-autosta ja ohjeistin vielä varmistamaan kuskilta, että jää oikeassa paikassa pois. Vähän jännitin, että näinköhän taksikuski on tyttöä vastassa ja mitä käy, jos ei olekaan. Eikä pelkoni ollutkaan turha. Onneksi olin Juliaa ohjeistanut, että mikäli kuskia ei näy, niin soittaa minulle, eikä tarvitse hätääntyä. Hätääntymiseltä ei oltu vältytty ja tyttö soitti itkien, että taksia ei näy, eikä hän tiedä, mitä pitää tehdä. Sanoin vain, että pysy siinnä, missä olet ja odota, että soitan takaisin. Soitin taksikeskukseen ja taisin olla aika kiukkuinen, kun ärähdin, ettei kuskia ole tullut, vaikka pitäisi. Taisin itse hätääntyä enemmän, kuin Julia, sillä yleensä olen ihan ystävällinen muille. Sain kuulla, että kuski on Lahdessa odottamassa ja hänkin on jo ollut ihmeissään, missä tyttö on ja sain kuskin suoran numeron. Soitin kuskille, joka hänkin oli vähän hädissään, kun ei löydä lasta, josta tietää vain, että on näkövammainen. Mitään puhelinnumeroa ei oltu jätetty, josta tavoittaisi minut tai Julian. Tästä annan kyllä palautetta asiaa hoitaneelle taholle, että jatkossa tälläisiä kyytejä tilatessa kannattaa antaa myös tietoja, joilla kuski löytää asiakkaansa. Ei paljon auttanut, että lapsi-passeissa nämä tiedot olivat, kun lapsi-passi oli tietysti Julialla ja hänen oli tarkoitus antaa se kuskille.

Ensin pohdin, että miten Juliaa ei oltu löydetty, kun kuitenkin oli tiedossa, että tyttö tulee laiturille 1  klo 16:50. Hetken mietittyäni tajusin, että Juliasta ei ehkä uskoisi, että hän on 12-vuotias, kun hän on niin valtavan pitkä. Luulen, että aika paljon pienempää lasta kuski on katseellaan etsinyt ja voin kuvitella, että oli myös hänelle todella hirveän oloinen tilanne. 

Matka kuitenkin päättyi onnellisesti. Kuski löysi Julian antamieni tuntomerkkien perusteella juuri siitä, mistä pitikin ja tyttö pääsi kotiin. Julialle annoin pointsit siitä, että hoiti tilanteen rauhallisesti, eikä hätääntynyt ihan kauheasti. On aika luonnollista, että pieni hätäännys kuitenkin tuli. Julia itse sanoi, että eniten pelotti, että menee ihan paniikkiin. 

Kaiken kaikkiaan reissu sujui hyvin, joten otetaan kommellukset vain oppina tulevaisuuden varalle ja ollaan tyytyväisiä, että nyt on taas tyttö kotikulmilla <3 Kotiinpaluu olikin hyvin äänekäs ja naurun täytteinen, kun kaikki halailimme toisiamme ja kälätimme yhtä aikaa. Kuva kertokoon tilanteesta enemmän... Khih! 

Nopeasti meni taas tämäkin viikonloppu ja viimeinen päiväni 32-vuotiaana.  Mukavaa sunnuntai-iltaa Sinulle <3