Positiivinen touhottaja vs synkkä pohdiskelija

Olen kertonutkin, että syksy on jollainlailla itselleni hankalaa aikaa. Jostain syystä joka syksy alan pohtimaan vanhoja asioita ja niiden tunteet nousevat pintaan. Taustoistani olen jonkin verran kertonut täällä blogin puolella, esimerkiksi Kuka minä olen-postauksessa ja luulen, että syksyinen pohdintataipumukseni liittyy siihen, että elämäni on lapsena mennyt täysin uusiksi, kun syksyllä minut on itselleni aivan yllätyksenä sijoitettu lastenkotiin. Voi olla, ettei todellisuudessa asioilla ole mitään tekemistä keskenään, sillä sitä ennen jokainen vuodenaika on sisältänyt elämää, jota en soisi kenenkään kokevan ja näkevän. 

Joka tapauksessa, sisimmässäni on jälleen ollut surua, jota on hyvin vaikea käsitellä, kun ei ole mitään, mitä korjaisi. Kaikki on nyt hyvin ja silti löydän itseni kyynelehtimästä, milloin minkäkin biisin ääreltä tai pohtimasta elämää, joka on niin kovin monimuotoinen kaikkine iloineen ja suruineen. Elämä koostuu niin monesta hetkestä ja tapahtumasta ja jokainen elää sitä eri tavoin. Yksi tuntuu kestävän ihan mitä tahansa ja toinen romahtaa ryyppäämään ja pistämään koko elämänsä sileäksi, eikä edes ymmärrä, kuinka moneen muuhun se vaikuttaa. Ja mistä lopulta kaikki aina lähteekään. Eihän kukaan päätä yht äkkiä pilaavansa oman ja muiden elämän, vaan yleensä alussa on aina hauskaa.

Ehkä Vain Elämää-ohjelman seuraamisellakin on osansa omissa pohdinnoissani. Olen pohtinut paljon sitä piirrettä, joka taiteilijoita tuntuu yhdistävän; tunteet koetaan täydellä teholla. Kun menee kovaa, niin sitten mennään keulien ja ihan oikeasti kovaa. Mutta pohjalla sitten ryvetäänkin ihan huolella. Ja  huomaan itsessäni näitä samoja piirteitä. Tosin, minä jatkan elämääni samalla meiningillä kuin aina, mutta tunteet saattavat myllertää kovastikin. Olen kertonutkin olleeni joskus masentunut ja pelkääväni sitä, että se joskus palaa. Syksyn tunnemyllyrryksien keskellä ei auta kuin pysyä kiireisenä, jotta ei ehtisi liikaa miettiä mitään. Kun mitään syytä ei moiselle kerran ole. Ajatukset kuitenkin ovat ovelia pirulaisia ja tulevat hetkessä, kun pysähtyy. Saati kun yrittää käydä nukkumaan.

En koe olevani tällä hetkellä masentunut, mutta tietynlainen haikeus sisimmässä asustaa. Eikä aina ihmeellistä asiaa tarvita, kun huomaankin olevani henkisesti ihan turvallani. Olen useamman viikon miettinyt kirjoittavani aiheesta, mutta jättänyt aina kirjoittamatta. Ehkä siksi, että haluaisin joka kerta, kun lukija blogissani vierailee, hänen tulevan hyvälle fiilikselle. Ja tälläiset tekstit eivät sellaista saa aikaan.  Mutta toisaalta, tiedän myös, että moni seuraa blogia minun itseni vuoksi, eikä välttämättä puutarhan takia, joten miksipä näitäkään fiiliksiä salailemaan.

Eilen istuin autossa ja laitoin ensimmäistä kertaa soimaan viime viikolla ostamani levyn, joka oli Kaija Koon Kuka sen opettaa. Ja kun kuudes kappale alkoi soimaan, jotain heräsi sisimmässäni ja en voinut kuin itkeä. Surulapsi on niin vahva kappale, että se ihan todella tuntui, kuin joku olisi mäjäyttänyt lekalla päin näköä. Auto oli pakko pysäyttää turvallisuuden vuoksi ja antaa mennä. Soitin biisin nonstoppia varmaan kaksikymmentä kertaa ja lopulta kyyneleet kuivuivat ja löysin sen mahtavan MINÄ SELVISIN-sanoman, joka biisissä on. Laulu kiteyttää paljon juuri niitä ajatuksia ja tunteita, joita olen itse käynyt läpi elämäni aikana. Kumpa vielä joskus pääsisin eroon siitä olkapään pirusta, joka kuiskii ajoittain korvaan, että ei sinusta ikinä tule mitään, senkin juoppojen tytär ja ettei kukaan voi kestää minua, kun omat vanhemmatkaan eivät rakastaneet niin paljoa, että olisivat huolehtineet.  Toisaalta taas, vähintään yhtä usein, olen matkannut elämääni ja ajatellut, että hitto, minäpä näytän, että minä en sorru ja vanhempieni virheet eivät määrittele minua, vaan tekevät minusta paremman ihmisen. 

Lopulta, kun suurimmasta tunnemyllyrryksestä selvisin, soitin puhelun, jota olen sitäkin pohtinut useamman vuoden ajan aina silloin tällöin. Biologinen isäni on elossa, mutta katkaisin häneen välit viitisen vuotta sitten, kun en ollut saanut sanottua, kuinka paljon hänen ja äitini omat virheet ovat itseäni satuttaneet, enkä kestänyt, että kyseinen henkilö alkaa arvostelemaan minun valintoja elämässäni. Laitoin vielä todella julman viestin isälleni sen viimeisen puhelun jälkeen, koska hän ei suostunut kuuntelemaan ja löi luurin korvaani, kun ensimmäisen kerran olisin sanonut sanottavani asioista. Olin vasta pystynyt hyväksymään sen tosiasian, että se lapsi, joka oli kaiken sen surkeuden keskellä, olin ihan oikeasti minä ja se olikin hankala paikka. Siihen saakka olin aina kokenut, että surullista sitä lasta kohtaan, mutta en kokenut itse olleeni se lapsi. On vaikeaa terapisoida itseään tapahtumista, jotka ovat tapahtuneet yli 20 vuotta aiemmin. Suutun harvoin, mutta sitten, kun oikeasti suutun, niin peto on irti. En huuda, enkä räyhää, vaan annan olla. Koen, ettei toinen ole silloin minun sanojeni tai tunteideni arvoinen. Kamalaa, miten korkealle nostankaan itseni noina hetkinä. Ja ympärilleni kohoaa samantien muuri, jota ei pysty ylittämään kukaan ja jonka alas saaminen kestää todella pitkään. 

Siitä illasta on todella viitisen vuotta ja aina joskus pohdin, että pitäisi soittaa, kun tälläinen kylmyys ei tee kenenkään sielulle hyvää. Ajatus siitä, etten olisi missään väleissä lasteni kanssa, sitten kun he ovat aikuisia, on aivan musertavan hirveä. Ei isänikään varmasti pahalla ole asioitaan sotkenut, eikä varmasti ole kaikista valinnoistaan ylpeä. Toki, sekin olisi kiva joskus häneltä kuulla, mutta luulen, ettei sellaista tule tapahtumaan. Joka tapauksessa soitin, enkä edes tiennyt, mitä sanoisin. Yllätyin, kun hän vain totesi, että ompa kiva kuulla sinusta, viime kerrasta on vuosia aikaa. Anteeksi pyysimme puolin ja toisin ja vaikka menneisyyttä ei voi korvata, eikä kaikkia haavoja voi koskaan umpeuttaa, olen todella onnellinen, että soitin.

Kaiken sen iloisen touhottajan sisällä on välillä synkkyyttä ja surua, jota ei varmaan aikakaan poista. Olen sen oppinut hyväksymään ja ymmärtänyt, että elämässä on kuitenkin ihania, upeita asioita ja ne täytyy ihan oikeasti oppia etsimään ja näkemään. Se, etten puhu näistä fiiliksistäni (luulen, että tämä teksti tulee läheisillenikin aivan yllätyksenä), ei ole sitä, että haluaisin valehdella tai esittää jotain muuta mitä olen. Kyse on siitä, että olen nähnyt pahuuden, mutta mielummin katselen hyvyyttä ja kauneutta. Tiedostan, että voisin helposti vajota pohjalle, mutta sen sijaan räpinöin niin paljon, että pysyn pinnalla. Se, että menneisyys ei ole moneltakaan osin häävi, ei tarkoita, että tulevaisuudenkin pitäisi olla kehno. Päinvastoin. Osaan arvostaa hyviä asioita ja ne saavat minut aina äärimmäisen kiitolliseksi. Kivat ihmiset, mukavat kohtaamiset, perhosen lento, kaunis kukka, oma kasvattama tomaatti, lapsen massunpohjasta saakka kumpuava nauru, huono vitsi, ystävät, perhe, laulaminen, kirjoittaminen, typerät jutut ja ennen kaikkea omat lapseni. Kaikki nuo asiat tekevät elämästä mahtavaa ja upeaa. Niiden vuoksi enemmän hymyilen ja nauran, kuin itken.

Eilen tuon romahdukseni jälkeen luin blogiin tulleita kommentteja. Saila ja Outi olivat laittaneet niin kauniit kommentit minulle, että taas oli roskat silmissä. En muista koskaan olleeni niin kiitollinen kauniista sanoista, kuin eilen. Kiitos ihanat Saila ja Outi <3 Toki kiitos kaikille muillekkin, jotka kommentoivat aina todella kauniisti. Olen saanut niistä usein todella paljon voimaa itselleni ja kannan niitä mukanani ja palaan niihin usein mielessäni. Kiitos, että olette matkassani mukana, olette kaikki arvokkaampia minulle kuin arvaattekaan <3