Pohdintaa lähihoitajan työstä

Yleensä en blogissani ota kantaa maailman epäkohtiin. Tämä aihe kuitenkin on sellainen, josta haluan kirjoittaa. Tämä päivä on mennyt puutarhassa puuhaillessa ja viikonlopun työvuoroihin henkisesti valmistautuessa.  Lähihoitajan työ pohdituttaa itseäni aina vain enemmän ja tuntuu, että kuormitun henkisesti liikaa. Teen vain keikkaluotoisesti töitä ja silti koen näin. Tällä hetkellä teen töitä vanhusten parissa. Kuormittuminen ei johdu siitä, että työtä olisi liikaa, vaan siitä, että haluaisin auttaa enemmän. Ongelma ei ole uusi, vaan siitä on puhuttu kauan. Arvaattekin varmaan, mikä se ongelma on. Aika! Kun aikaa ei ole tarpeeksi, koen etten voi tehdä työtäni tarpeeksi hyvin ja jään pohtimaan asioita kotonakin. Eli työvuoroja ennen ja jälkeen menee useampi päivä, kun mietin ja suren työasioita. Tiedän myös, että omassa työpaikassani asiat ovat hyvin moneen muuhun paikkaan verrattuna, mikä sekin on todella surullista.

Olen niin vihainen ja surullinen siitä, ettei heille, jotka meille rakensivat hyvinvointiyhteiskunnan, tarjota sellaista vanhuutta, jonka he ansaitsisivat. Miten raha voi mennä niin suuren asian arvostuksen ja kunnioituksen edelle? Miten??? Ymmärrykseni ei ihan oikeasti riitä.

Vanhuus on elämänvaihe, jossa joutuu luopumaan todella paljosta. Terveydestä, monista ystävistä ja läheisistä ja tutusta kodista. Hyvään hoitoon kuuluu mielestäni paljon muutakin kuin lääkkeiden anto ja vaipan vaihto. Mihin jää se, että kysytään mitä kuuluu ja oikeasti kuunnellaan vastaus? Ja asioista keskustellaan. Harvoin kukaan vastaa suoraan, että huonoa kuuluu, vaan asiat selviävät keskustelun myötä. Ja vaikka kuuluisi hyvääkin, on ihmiselle tärkeää olla sosiaalisessa kontaktissa muiden ihmisten kanssa. Joillekkin ainoa kontakti voi olla hoitaja, joten niihin kohtamisiin pitäisi todella panostaa. Ei kaikki osaa vaatia aikaa itselleen, vaan usein ne hiljaiset jäävät vaille huomiota. 

Kuntouttavasta työotteesta puhutaan joka paikassa. Jokaisessa hoitopaikassa muka on kuntouttava työote ja sehän terminä tarkoittaa, että ihminen tekee itse mahdollisimman paljon, jotta pysyy kunnossa.  Tämän hoitaja mahdollistaa antamalla aikaa ja sanallisesti ohjeistamalla, jolloin hoitaja fyysisesti tekee vain sen, mitä ihminen ei itse pysty tekemään. Ja missä työpaikassa tämä OIKEASTI toteutuu? Eipä juuri missään ja se myös pistää vihaksi. Ja se toteutuminen estyy juuri ajan puutteen takia. Ei ole aikaa siihen, että vaipan ja vaatteiden vaihtoon kuluisi pitkälti yli puolituntia. Ja se aika usein menisi, jotta vanhus pystyisi itse asiat tekemään, vain pienellä avustuksella. Käytännössä ihmiset siis hoidetaan huonompaan kuntoon. Mitä vähemmän itse tekee, sitä huonommaksi kunto menee, eikä kohta oikeasti mitään pysty tekemäänkään. Itse olen suuntautunut kuntoutukseen, enkä ymmärrä ollenkaan, miten asiat voidaan hoitaa niin väärin.

Ja mitä sitten, kun ihminen saa tietää sairastavansa parantumatonta sairautta, eikä olisi kuitenkaan vielä valmis tästä maailmasta luopumaan? Läheiset voivat olla kaukana tai pahimmassa tapauksessa heitä ei edes ole. Riittääkö silloin 15 minuuttia keskusteluun? Ei riitä! Ei todellakaan. Eikä joka paikassa ole edes tuota aikaa antaa. Minun mielestäni pitäisi olla aikaa ja rohkeutta kuunnella, mitä ihmisellä on silloin sydämellään. Ja pitäisi olla myös aikaa puhua muista asioista, jotta välillä ihminen pääsee irti niistä ahdistavista peloista ja huolista. 

Miltä minusta tuntuisi, jos kotiini tulisi päivittäin vieras ihminen, enkä tietäisi hänestä mitään muuta kuin nimen? Ihan kauhealta! Olen pyrkinyt siihen, että jokainen vanhus halutessaan tietää myös minusta jotakin. Joku haluaa tietää paljonkin ja joku taas ei juuri mitään. Ja molempiin pitää antaa mahdollisuus. Ja tiedättekö, puutarha on asia, josta kertominen saa monen vanhuksen päivään paljon iloa. Jo kertominen ja kuvien näyttäminen muistuttaa heitä niistä ajoista, kun he olivat nuoria ja itse kasvattivat ruokaa tai kukkia. Monet ovat alkaneet muistella omia puutarhojaan ja kuinka ihanaa oli, kun sai omakasvattamia vihanneksia. Ne ovat tärkeitä ja rakkaita muistoja monelle. Tiedän kyllä, ettei joka paikassa ole aikaa siihen, että hoitaja itsestään tai omasta elämästään alkaisi puhumaan, vaikka hoidettava sitä toivoisikin. Kuitenkin se saa miettimään, kuinka kurjaa se minusta itsestäni olisi, mikäli olisin vanhuksen asemassa.

Huomenna taas puen työvaatteet ylleni ja työpaikan ovesta sisään astuessani, olen olemassa vain niitä ihmisiä varten, jotka sitä tarvitsevat. Jotkin kohtaamiset saavat hymyilemään, toiset nauramaan ja jotkut itkemään.  Ja aivan varmasti jotkin hetket jäävät mieltäni vaivaamaan. 

Lähihoitajan työ oli itselleni unelmien ammatti, mutta joinakin hetkinä pohdin paljonkin sen lopettamista. Ihan rehellisesti sanottuna, en enää jaksaisi tehdä lähihoitajan työtä joka päivä. Olen tehnyt töitä lasten parissa, kehitysvammaisten parissa ja vanhusten parissa. Ja jokaisessa työpaikassa olen törmännyt samaan riittämättömyyden tunteeseen, enkä todellakaan ole ainoa hoitaja, joka siitä kärsii. 

Jokaiselle hoitajalle, joka työnsä tekee päivittäin sydämellään ja ammattitaidolla, haluan sanoa, että olette tärkeitä ja upeita ihmisiä. Teitä on paljon ja varmasti useat ovat pohtineet ihan näitä samoja asioita. En ehkä tavoita yhtäkään päättäjää tällä tekstilläni, mutta heinä miettisin myös sitä, että joskus hekin ovat vanhoja ja tarvitsevat hoitoa. Riittääkö heille sitten se aika, joka hoitajille on annettu työnsä hoitaa? Tai riittääkö se heidän vanhemmilleen tai lapsilleen? 

Jos teksti herätti sinussa ajatuksia, niistä olisi mukava kuulla. Tätä saa myös halutessaan jakaa eteenpäin.