Vanhoja, kipeitä muistoja ja suuria tunteita

Aina joskus elämä pääsee todella yllättämään. Ainakin pitempään blogiani seuranneet tietävät, että olen alkoholistien lapsi, joka on lastenkodin kautta sijoitettu perheeseen 7-vuotiaana. En ole koskaan kokenut, että asiaa tarvitsisi salailla ja se on niin iso osa minua ja minuuttani, että olen siitä kertonut täällä blogissanikin.  

En muista sijoitusta ennen olevalta ajalta hirveästi mitään ja ne muistot, jotka ovat jääneet, eivät ole iloisia ollenkaan, eikä suurin osa edes mukavia. Muistan väkivaltaiset tappelut, joista osa on piirtynyt verkkokalvoille siten, että joka kerta ne saavat itkemään, muistan aikuisten väliset "hellyydet", jotka eivät ole lapsille tarkoitettuja, muistan baarit, muistan aikuisten miesten lähentelyt humalapäissään, muistan huudon, muistan poliisien käyntejä, muistan jatkuvan nälän ja niin edelleen. Pääsette ehkä kiinni, minkälaista meidän elämä on ollut. 

Yksi tärkeä asia on kuitenkin jäänyt mieleeni. Samassa kerrostalossa asui perhe, jonka luokse menin karkuun, kun sota syttyi. Saatoin mennä keskellä yötä heidän luokseen ja aina minulle löytyi petipaikka. Jos heillä ei ollut ketään kotona, piilouduin rappukäytävään, eli he ovat oikeasti olleet selviytymiseni kannalta todella tärkeitä ihmisiä. 

Muistan myös syöneeni heillä usein, sillä meillä ei ruokaa juuri koskaan ollut. Mistä tulikin mieleeni puutarhaan liittyvä muisto. Isäni oli saanut lopputilin työpaikastaan ja muistan, että vanhemmat olivat puhuneet siitä, ettei kohta ole rahaa edes ruokaan (näin aikuisena sitä välillä ihmettelee, miten kaljaan oli rahaa). Joka tapauksessa olin olevanani hyvin neuvokas, sillä olin kuullut, että perunat kasvatetaan perunoista ja kasvaakseen ne tarvitset lannoitusta.

Niinpä varastin muutaman perunan meidän ruokakomerosta ja kävin keräämässä koirankakkaa lähialueilta. Istutin perunat kakkoineen päivineen suuren männyt juurelle. Odotin kasvua kuumeisesti ja kävin päivittäin katsomassa, että joko olen saanut kasvatettua ruokaa, josta vanhempani olisivat ylpeitä. Joidenkin päivien päästä totesin, etten ole onnistunut yrityksessäni ja kaivoin perunat esiin. Olin hyvin ihmeissäni, kun niille ei ollut tapahtunut mitään. Uskomaton tuo lapsen maailma ja ajattelu.

Eilen laitoin erääseen Kouvolan alueen FB-ryhmään viestin, jossa kyselin tori kirpparin hintoja ja yllätyin melkoisesti, kun muutamien tuntien kuluttua sain viestin, jossa luki, että olemme lapsena asuneet samassa talossa. Hetken viestiteltyämme ymmärsin, että viestin laittoi sen perheen lapsi, joka oli minusta huolehtinut, kun olin pieni. Hän oli bongannut minut tuosta ryhmästä ja oli osannut yhdistää meidän menneisyyden.

Olen usein toivonut, että pääsisin heitä kiittämään ja nyt pääsin ainakin viestien välityksellä sen tekemään. Toivon, että vielä joskus voin kiittää tuota perheen äitiä ihan sanoillakin. 

Oli uskomatonta kuulla, että joku muistaa minut ja joku on ajatellut minua. Se on aivan käsittämätöntä. 

Perheen äiti oli muistanut, että tykkäsin piirtää ja on kuulema toivonut, että tuo taito ja tekeminen on pysynyt matkassani. Siis joku on muistanut jotain, mikä oli minulle tärkeää! Huikeaa! 

Muistan aina, että olin saanut joltakulta vihon ja lyijykynän. Piirsin aina vihon samalle sivulle ja kumitin piirroksen pois, ennenkuin aloin piirtämään seuraavaa kuvaa. Muistan, että joku ihmetteli asiaa ja sanoin, että teen niin, ettei vihko lopu kesken, kun en tule lisää paperia enää saamaan. Olin myös hyvin ihmeissäni, kun kysyjä ei ymmärtänyt tätä ollenkaan, vaan sanoi, että ainahan paperia saa.

Olin todella iloinen tästä yhteydenotosta, mutta suuria tunteita on nyt käyty läpi. Aivan kuin se pieni lapsi sisälläni olisi aina vain olemassa ja koen nyt uudelleen monet niistä tunteista, mitä koin silloin. Olen nyt itkenyt ihan hirveästi, vaikka olenkin äärimmäisen kiitollinen siitä, miten hyvin asiat lopulta menivät. 

Toisaalta itse jo murehdin, että olenko ihan pöhlö, kun nyt itken, mutta HerraMies ainakin olisi sitä mieltä, että se on ihan luonnollista ja ennemmin olisi outoa, jos ei missään tuntuisi. 

Ehkä kuitenkin pala kerrallaan sitä eheytyy. Aina joskus vanhat haavat vuotavat, mutta eivät kuitenkaan jää pitkäksi aikaa vuotamaan. Ja joka kerta, kun käyn näitä tunteita ja muistoja läpi, niin ajattelen, miten suuri kiitollisuuden aihe perhe onkaan. Vaikka en milläänlailla ole täydellinen äiti, niin silti olen aina halunnut tytöt pitää turvassa ja halunnut, että heille jää lapsuudesta onnelliset muistot ainakin pääsääntöisesti. 

Olin alkamassa kirjoittamaan teille tänään jotain aivan muuta, mutta tämä kirjoitus halusi tulla kirjoitetuksi. Vaikka tätäkin kirjoittaessani itkin moneen kertaan, niin silti olo on taas vähän kevyempi <3 

Tästä vähän rankasta aiheesta huolimatta, toivotan Sinulle onnellista viikonloppua <3