Kehopositiivisuus

Aina ajoittain avaan täällä sielunelämääni ja olen joskus sivunnut myös painoani ja omia ajatuksiani siitä. Postauksessa Pohdintoja hassuista traumoista, ylipainosta ja itseluottamuksesta (klik klik) pohdiskelin, miksi näen itseni niin eritavalla kuin muut. Kuljen jonkinlainen häpeäviitta harteillani jatkuvasti ja näen itseni rumana ja vääränlaisena. 

Itseni hyväksyminen ei siis todellakaan ole koskaan ollut itselleni helppoa ja peiliin katsominen on ajoittain ollut suoranaista tuskaa. Tuo häpeäviitta on siitä kurja kaveri, että se ruokkii itse itseään ja laittaa silmille RUMAKAMALAHIRVEÄ-lasit, joiden läpi itseään katsellessa haluaa vain piiloutua. 

Matkalla kohti itsensä hyväksymistä

Tästä häpeäviitasta haluan eroon, sillä se määrittelee aivan liikaa sitä, miten näen itseni ja miten kohtelen itseäni.  Olen kauan vältellyt sitä, että minusta otetaan kuvia, koska näen itseni niissä aina niin kamalana. Eilen päätin, että nyt tuo pakoilu saa luvan riittää.

Aion pyytää joka päivä jotakuta perheenjäsentäni ottamaan minusta kuvia siihen saakka, kunnes pääsen eroon ahdistuksesta niitä katsoessani. Etsin tarkoituksella niistä ne hyvät asiat ja opettelen sanomaan itselleni: olen kaunis, olen ihana. Minä riitän juuri tälläisenä. 

Järjellä tiedän, ettei kyse ole painostani tai ulkonäössäni. Vika on omassa ajattelussani. Uskon kuitenkin, että voin oppia katsomaan itseäni uudella tavalla ja hyväksymään itseni. 

kehopositiivisuus

Se, miksi avaan tämän asian nyt blogissanikin, on se, että a) olen huomannut, että en todellakaan ole ainoa, joka kärsii tästä häpeäviitasta ja b) tein eilen instagramiin päivityksen, jossa kerroin asiasta ja se sai paljon huomiota, josta päättelin, että tälläisiä julkaisuja oikeasti tarvitaan. 

Miksi kuvittelen, että tälläisiä tarvitaan? Siksi, että itselleni muiden vastaavat julkaisut ovat olleet todella tärkeitä asioita sen suhteen, että olen tajunnut, ettei häpeäviittaa tarvitse kantaa harteillaan. Olen ihaillut niitä ihmisiä, jotka ovat uskaltaneet asiasta puhua ja tuoda julki oman epävarmuutensa. Olen myös ihaillen katsellut niitä kuvia, joissa kaiken kokoiset ihmiset poseeraavat hymyillen, vaikka ovatkin kertoneet, että se on ollut vaikeaa. 

Rakasta itseäsi juuri sellaisena kuin olet

Itselleni tämä oman koon häpeäviitta on tullut harteille jo lapsena. Onneksi olen tajunnut, kuinka suuri rooli äideillä on tyttärien minä-kuvaa ajatellen. Vaikka itse olen ollut epävarma ja ajoittain todella vihannut itseni oman kooni takia, olen pyrkinyt siihen, etten mollaa itseäni lasten läsnäollessa. Nyt kun Ilona ja Julia ovat isompia, niin olen sanonut heille, miten ylpeä olen siitä, miten he näkevät itsensä ja kertonut, että itselläni on ollut ongelmia asian suhteen. He ovat olleet hyvin yllättyneitä siitä, etten olekaan niin itsevarma kuin he ovat luulleet.

Aiemmin mainitsemassani Pohdintoja hassuista traumoista, ylipainosta ja itseluottamuksesta-postauksessa pyysin lukijoita kertomaan omista hyvistä puolistaan. Eräs lukija heti oli huomannut, etten kertonut omista hyvistä puolistani mitään ja senpä vuoksi kirjoitin siitä aivan oman postauksensa. Jokaisessa meissä on paljon hyvää. Niin sisimmässä kuin ulkokuoressakin. Sisimpäni hyvistä puolista kerroin postauksessa Vahvuuksia (klik klik) ja ulkokuoren hyvistä puolista tulen kertomaan vielä lähiaikoina. Tätä vielä pikkuisen työstän ;) 

Askel askeleelta kohti ehjempää minuutta, kohti itsensä rakastamista ja hyväksymistä ja ennen kaikkea, askel askeleelta kohti onnellisempaa elämää! Matka on alkanut ja tulen tästä kertomaan jatkossakin.

Toivon, että Sinäkin katsot tänään peiliin ja sanot: Minä riitän. Minä olen ihana!