Viimeiset viikot ovat olleet melkoisen huisketta ja tunneskaalat ovat menneet laidasta laitaan. Olen kokenut epäonnistumisen tuskaa, onnistumisen iloa, vihaa, riittämättömyyden tunnetta, surua, väsymystä ja arkista onnea. Kuulostaa aika hurjalta, eikö totta?
Olen ollut ihan älyttömän vihainen, kun olen yrittänyt tavoittaa ihmisiä, joiden päätöksillä on itselleni suurta merkitystä, eivätkä he vastaa puhelimeen, eivätkä soita takaisin. Sitten, kun lopulta saan jonkun kiinni, luvataan selvittää asioita ja palata asiaan seuraavana päivänä. Kuitenkaan yhteydenottoa ei tule, eikä puhelimeen taaskaan vastata. Myöskään sähköposteihin, eikä tekstiviesteihin vastata. Tämä on nyt jatkunut kolme viikkoa. Se saa välillä niin raivoihin, että jo ihan itkettää. Se on niin turhauttavaa! Mistään hirveän vakavasta asiasta ei ole kyse, lähinnä itselleni tärkeästä asiasta, jonka vuoksi olen tehnyt paljon töitä.
Tämä on osaltaan syy siihen, etten löydä minkäänlaista joulufiilistä. Odotan vain päivästä toiseen, mitä tulee tapahtumaan ja sitten tunnen syyllisyyttä, kun en saa joulun eteen tehtyä mitään. Lahjat sentään on hankittu, mutta paketoinnitkin odottavat aina vaan.
Toisaalta, oma joulumme on tänä vuonna hyvin erilainen kuin aiemmin, kun isommat lapset ovat toisilla vanhemmillaan, joten sekin vaikuttaa omiin joulufiiliksiini paljon.
Joka tapauksessa jouluintoilijasta ei ole minkäänlaista merkkiä tänä vuonna. Yritän lohduttautua sillä, että se on ehkä Taikalle helpompaa. Viime vuonna aloitin jouluintoilun marraskuussa ja tuntui, että kaikki se hössötys ja odotus oli pienelle ihmiselle vähän liikaa, joten ehkä näin päin on kuitenkin parempi.
Hoitajana olen tuntenut suurta surua ja pelkoa. Vaikka hoitaja on "vain hoitaja", eikä omainen, niin silti joidenkin ihmisten poismeno tai vakava sairastuminen saa itkemään ja tuntemaan hätää. Kuten myös heidän läheistensä jaksaminen huolestuttaa. Se, että otan asiat niin raskaasti, saa aina vain itseni pohtimaan, että hoitajana olen itseni kannalta aivan väärällä alalla. Hoidettavien kannalta varmasti oikealla, mutta itseäni ajatellen työ on todella rankkaa. En edes käy jatkuvasti töissä, vaan vain silloin tällöin ja silti näen asian näin. En vain osaa pitää tarpeeksi välimatkaa hoidettaviin, vaan otan heidän surut ja murheet oikeasti omikseni.
Vaikka syvissäkin vesissä on uitu, on myös pinnalla kroolattu ja nautittu auringonpaisteesta. Lapsilla menee hyvin ja heidän juttunsa saavat nauramaan ja pohtimaan, kuinka onnekas onkaan, että saa elää tälläistä elämää. Puoliso kestää tietokoneeseen hautautuneen vaimon ja ottaa silti illalla kainaloon. Kuuntelee ja puhuu itsekin.
Oriflamen kuviot menevät hyvin ja sieltä olen saanut paljon uutta puhtia ja paljon onnistumisen kokemuksia. Tykkään siitä, että pääsen hyödyntämään asioihin paneutumis-ominaisuuttani, some-osaamistani, asiakaslähtöistä työskentelytaitoani sekä oppimaan aina uusia asioita. Erittäin inspiroivaa!
Aina joskus on tälläistä vähän yliherkän ihmisen elämä. Suuria tunteita ja vaikka pyrkii siihen, että ne olisivat positiivisiä, niin eihän se aina niin voi mennä. Toisaalta surujen jälkeen ilot tuntuvat aina kaksinverrroin suuremmilta, kun muistaa, miten pahaltakin voi aina joskus tuntua.
Eilen keskustelimme HerraMiehen kanssa pitkään ja kerroin, miten suurta riittämättömyyden tunnetta koen joka suuntaan. Keskustelimme asiasta hoitajan, äidin, vaimon ja tämän blogin roolien suhteen. Kuten keskusteluissa usein muutenkin, oli mahtavaa, miten sai peilattua asioita myös toisesta näkökulmasta. Vaikka itse koen riittämättömyyttä ja huonoutta, oli puolisollani asioista ihan toisenlainen näkemys.
Vaikka aina sanotaankin vähän pilkallisesti, että kissa kiitosella elää, niin kyllä minä (ilmeisesti olen kissa) ainakin sain paljon energiaa siitä, että toinen ihminen tuli ja sanoi, että hei, sinä olet hyvä ja välittävä hoitaja, jolla on monelle ihmiselle varmasti suuri merkitys, ja olet upea äiti ja vaimo ja hoidat molemmat roolisi hienosti, vaikka nyt onkin kiirettä ja joudut kokemaan älytöntä itsestäsi riippumatonta stressiä. Ja pohdiskeltuani sitä, onko minulla ollut teille, lukijoilleni, tarpeeksi annettavaa, sanoi HerraMies lukeneensa kommentteja, joita olette lähettäneet ja kehoitti minua lukemaan niitä uudelleen ja pohtimaan, kokeeko lukijat asian samalla tavalla kuin minä.
Näin tein ja ymmärsin nopeasti, mitä hän tarkoitti ja kuinka hän näkee tämän blogin. Hän näkee yhteisöllisyyttä ja toisista välittämistä. Siksi haluan kiittää teitä täydestä sydämestäni kommenteistanne. Olette aivan ihania ja juuri te luotte tätä yhteisöllisyyttä tähän blogiin! Te elätte aina kanssani iloni ja suruni ja saan teiltä niin suurta myötäeloa, että sydämessä läikähtää todella lämpöisesti <3
Kiitos paljon!
