Puutarhakierroksen pohdintoja onnellisuudesta

Tänään, kun sain Taikan päiväunille, lähdin pihalle katsomaan, mitä puutarhassa on tapahtunut. Kuljeskelin kaikessa rauhassa auringon lämmittäessä kasvoja ja lintujen laulaessa iloisesti. Viime keväänä löysin yllätyksekseni upean kivimuurin tontiltamme ja tänäänkin sama typerä virnistys levisi kasvoilleni, kun tuo kivimuuri oli paljastunut hangen alta. Muistelin, kuinka innoissani olin ja miten lasten kanssa revimme kuolleita rikkaruohoja muurin päältä, jotta saimme sen esiin. Tosin, samainen muuri katosi lähes kokonaan kesän aikana rikkaruohojen keskelle, kun en kerennyt sille mitään tekemään. 

Kivimuureja tontilla on muitakin. Keskellä pihaa olevan eteen istutin syksyllä paljon tulppaanien ja narsissien sipuleita ja nyt onkin ihanaa katsella piippojen esiin tuloa. Kulkiessani eteen päin ja ihmetellessäni, mitä kaikkea on lähtenyt jo kasvamaan ja mistä on lumet sulaneet, en voinut olla pohtimatta, miten onnellinen tällä hetkellä olen. Onnellisuus ei ole minulle mitenkään itsestäänselvä asia. Olen elänyt hetkiä, joita en toivoisi kenellekkään, olen menettänyt paljon ja olen joskus pohtinut, kuinka selvitä yhden päivän loppuun. Olen nähnyt ja kokenut asioita, joita en todellakaan olisi halunnut ja olen uinut joskus hyvin syvissä vesissä, kun en ole osannut asioita käsitellä. Joten, nyt osaan arvostaa onnellisuutta. Osaan löytää onnen siitä pienen pienestä piiposta, joka työntyy lumen läpi ilahduttamaan ja osaan löytää onnen siitä lokkien kirkunasta, jota olen odottanut.

Tietenkään elämä ei ole joka hetki pelkkää onnea ja autuutta, vaan aivan normaalia lapsiperheen elämää. Kuitenkin ajoittain pysähdyn pohtimaan, miten hyvin asiat nyt ovat. Useimmiten puutarhassa nämä ajatukset valtaavat minut ja suorastaan liikutun siitä, kuinka suuren voimavaran puutarha voikaan antaa ja siitä, että olen löytänyt itselleni kodin. Oikeasti kodin, jossa ei tarvitse kantaa huolta huomisesta. Kodin, jossa voin olla juuri se joka olen. Saan pohdiskella, saan hihkua, saan kyynelehtiä, saan hörhöillä ja vaikka huutaa. Ja silti minua rakastetaan. Minulla on perhe, joka saa minut onnelliseksi. Toisinaan myös kiukkuiseksi ja raivostuneeksi, mutta onnelliseksi silti. Täällä kodissa ja etenkin puutarhassa olemme lasten ja HerraMiehen kanssa rakentaneet paljon yhteisiä upeita muistoja ja viettäneet mahtavia hetkiä. Kulkiessani puutarhassa, muistan monin paikoin kauniita hetkiä, joita juuri siinä kohdassa on vietetty. Muurin eteen istutimme viime keväänä Ilonan ja Julian kanssa orvokkeja ja nauroimme niin, että posket olivat ihan kipeinä. Kasvimaan kohdalla muistan, kuinka yhdessä viime vuonna teimme kasvimaita ja haaveilimme sadosta. Elvinkummulla muistan, kuinka Ilona istutteli syyssipuleita ja kaikki kanat ympäröivät hänet. Puistoalueen kukkapenkin kohdalla muistan, kuinka laina-poikani oli kärrännyt työpäiväni aikana penkin täyteen multaa ja oli siten halunnut ilahduttaa minua. Muovihuppu-kasvareiden kohdalla muistan, kuinka istutimme laina-tyttäreni kanssa tomaatteja ja kuinka innoissaan tyttö oli asiasta. Samoilla kohdin muistan, kuinka Taika halusi aina kurkkuja kasvihuoneesta. Mutusti kurkun lähes kokonaan ja toi lopulta minulle vain pienen pätkän todeten: en tykkää, oli pahaa. Päärynäpuiden kohdalla muistan, miten HerraMiehen kanssa ne istutimme ja sitä ennen teimme viikatteella polut sinne nokkosten keskelle, että pääsimme puut istuttamaan. Paljon onnellisia hetkiä ja muistoja, jotka saavat hymyilemään ja olemaan kiitollinen.  

Ja olemaan toiveikas: tänä kesänä teemme lisää upeita muistoja kannettavaksi sydämessämme. 

Nyt Taika alkaa heräilemään, joten nappaan tytön kainalooni ja irrottauduin muisteluista elääkseni tätä hetkeä. Onnea ja iloa Sinun päivääsi <3